Yksi raskausajan kaikkien yhteinen puheenaihe ovat vauvan liikkeet mahassa. Kaikki asiaa kommentoivat ja kysyvät tuntuvat olevan sitä mieltä, että odottavien äitien mielestä vauvan liikkeet ovat aina maailman ihanin asia. Ajatuksena se, että vauva liikkuu ja on aktiivinen, on sinänsä kyllä mukava. Mutta rehellisyyden nimissä on myös sanottava, että ei se fyysisesti useinkaan niin kovin hauskaa ja ihanaa ole. Vai moniko voisi sanoa muussa tilanteessa nauttivansa siitä, että potkitaan mahaan päivästä toiseen – sisäpuolelta vieläpä?
Ensimmäisiä liikkeitä odotellessani lueskelin ja kuulin eri lähteistä, että ensimmäiset tuntemukset ovat ”kevyttä poreilua”, ”kuin kalan pyrstön sipaisu” tai ”perhosen lepattelua”. Näitä odottelin, mutta sain muutaman napakan potkun, joita pikemminkin olisin kuvaillut vatsakrampin poikasiksi. Sittemmin tajusin kyseessä olleen vauvan, kun nuo uudenlaiset tuntemukset jatkuivat. Oli muutama päivä ennen joulua.
Nyt potkut, lyönnit ja pyörähtelyt ovat vahvoja iskuja kylkiluiden alle tai vauhdikasta muljahtelua kireän vatsanahan alla. Ahdasta meillä jo samoissa nahoissa alkaa ollakin, joten olen hiljalleen esittänyt vienoja toivomuksia siirtymisestä yksiön puolelta tänne vähän tilavampaan kolmioon.
Laskettu aika on kuitenkin vasta ensi lauantaina, joten mitään kiirettä nyt ei vielä ole. Tosin olin eilen illalla melko varma, että Anteron lätkäfinaaliselostus nostaa verenpainetta sen verran, että synnytyskin käynnistyy. Ei ilmeisesti kuitenkaan ole tiedossa suurta jääkiekkofania, koska lätkäfinaalia ei kiinnostanut tulla mahan ulkopuolelta katselemaan.
0 kommenttia:
Lähetä kommentti