Juuri kun olin ehtinyt päivitellä sitä, että yli meni lasketun ajan eikä tietoakaan vielä vauvan maailmaantulosta, niin johan alkoi tapahtua. Reilu kolme viikkoa sitten aamuyön tunteina pieni poikamme ensitöikseen heitti komean pissakaaren kätilön päälle. Synnytys oli kaiketi melko helppo ja vähäisellä ilokaasulla vaimennettu. Tosin en ole vieläkään varma, onnistuinko kovin montaa kertaa ilokaasua hengittämään oikein, koska sitä kuuluisaa iloista sekavuudentunnetta en huomannut kuin hyvin lyhyen hetken. Missään vaiheessa ei käynyt mielessä ”ei enää ikinä”, joten kuulunen siinäkin suhteessa positiivisten synnytyskokemusten kerhoon.
Muutaman viikon olemme siis totutelleet vauvaperheen arkeen. Huolimatta siitä, etten koskaan ennen ollut vaihtanut ainuttakaan vaippaa enkä juuri vauvoja sylissä pitänyt, kaikki on lähtenyt sujumaan luontevasti. Ihmisestä näytää löytyvän mitä kummallisempia sisäänrakennettuja taitoja. Imetys on vielä harjoitteluvaiheessa, mutta sujuu koko ajan paremmin.
Ajantaju on tosin tässä kotiutumisprosessissa hävinnyt. Ensimmäiset pari viikkoa tuijottelin kelloa, kun mietin, koska vauva viimeksi on syönyt tai kauanko ja milloin viimeksi nukkunut. Kolmas viikko on jo saanut kellonkin unohtumaan ja olen hyväksynyt sen, että vauvan tahdeilla mennään. Pienin on se joka määrää.
0 kommenttia:
Lähetä kommentti